Jos minulta olisi koskaan ikinä kysytty, mikä minä tahtoisin olla. Jos olisi kysytty. Niin. Olisin ehdottomasti vastannut että ikkunalauta, vakaa ja tumma, juuri sopivan viileä koskettaa. Minuun nojailtaisiin rennosti haukotellen, minua siveltäisiin hieman hermostuneena jotakuta tärkeää ihmistä odotellessa. Kerran viikossa joku pyyhkisi minun pinnaltani siihen kerääntyneen pölyn, useimmiten hellästi mutta joskus myös hieman huiskaisten; tiedättehän te millainen on siivoajan malttamaton mieli. Joskus harvoin, kesäaamuisin, joku jättäisi ikkunan auki ja tuntisin tuulen pienen vireen koko päivän pinnallani. Hiuksiansa harovat tytöt ja hymyilevät pojat, jopa kiireiset miehet ja naiset pysähtyisivät huojentuneena eteeni nauttimaan pienestä viilennyksestä, nojaisivat kyynerpäillään minuun ja katselisivat kaunista maisemaa melkein kuin näkisivät sen ensimmäistä kertaa. Huomaisivat minussa pienen roskan ja nyppäisisivät sen huolettomasti lattialle. Olisin onnellinen.

Miksi minä sitten en ole onnellinen nyt? Niin. Vaikka saan olla ihminen ja saan tuntea kaikkia tunteita, olla surullinen ja vähän väsynyt ja tyytyväinen ja hämmentynyt. Ja suunnattoman rakastunut.