Olen nukkunut niin paljon tämän viikon aikana etten saa varmaan unta kuin vasta ensi vuonna. Aika kivaa. Kirjoitan ehkä koko yön huonoa runoutta.

Ja kuuntelen sellaista musiikkia joka saa koko vartalon leijumaan (niinkuin ilmapallot, tiiätte varmaan) ja yhtä sellaista biisiä josta muistan vaniljajäätelön ja kesän ja rikkiraapiutuneet tennarit. Enpä olisi koskaan uskonut miten kova ikävä tätä kesää voisi tulla! Mutta hyvä näin.

Tosi erityisen hyvä just näin.

Tänään olin menossa kuntosalille, ja perässä tulikin sitten kainalosauvojen kanssa joku poika. Näytti niin epätoivoiselta yritykseltä että pidin sille ovea auki ja se sanoi kiitos ja kuntosalilla se hymyili minulle monestikin, peilin kautta ja ilman. No aww. Olenkos säälittävä.

Harmi että en ole edes kieroon katsottuna hyvännäköinen. Tai kaunis. Mutta ei se mitään, kai.

Huomiseksi on luvattu sadekuuroja.

Niin että poika. Kysyisit joskus, ketä ajattelen kun hymyilen vähän vinoon enkä tiedä kuinka päin olla. Tiedän mitä vastaisin.

Jos minulta olisi koskaan ikinä kysytty, mikä minä tahtoisin olla. Jos olisi kysytty. Niin. Olisin ehdottomasti vastannut että ikkunalauta, vakaa ja tumma, juuri sopivan viileä koskettaa. Minuun nojailtaisiin rennosti haukotellen, minua siveltäisiin hieman hermostuneena jotakuta tärkeää ihmistä odotellessa. Kerran viikossa joku pyyhkisi minun pinnaltani siihen kerääntyneen pölyn, useimmiten hellästi mutta joskus myös hieman huiskaisten; tiedättehän te millainen on siivoajan malttamaton mieli. Joskus harvoin, kesäaamuisin, joku jättäisi ikkunan auki ja tuntisin tuulen pienen vireen koko päivän pinnallani. Hiuksiansa harovat tytöt ja hymyilevät pojat, jopa kiireiset miehet ja naiset pysähtyisivät huojentuneena eteeni nauttimaan pienestä viilennyksestä, nojaisivat kyynerpäillään minuun ja katselisivat kaunista maisemaa melkein kuin näkisivät sen ensimmäistä kertaa. Huomaisivat minussa pienen roskan ja nyppäisisivät sen huolettomasti lattialle. Olisin onnellinen.

Miksi minä sitten en ole onnellinen nyt? Niin. Vaikka saan olla ihminen ja saan tuntea kaikkia tunteita, olla surullinen ja vähän väsynyt ja tyytyväinen ja hämmentynyt. Ja suunnattoman rakastunut. 

Ehkä todennäköisempää on että hukun kyyneleisiini. Enkä osaa olla.

Minussa asuu kummallinen olo. En tiedä mikä sen nimi on. Tahtoisin mennä ulos ja juosta tätä levottomuutta kauemmas, mutta polveni ei nykyään pidä juoksemisesta. Tai ylipäätään mistään.

Ja aurinkokin paistaa koko ajan, en ymmärrä miksi. Nythän piti olla jo syksy, eikö pitänytkin? Sattuu joka paikkaan, vaikka ei paljoa. Ihan tarpeeksi kuitenkin.

Olen varmaan tulossa kipeäksi.

Minä olin eilen pitkästä aikaa bussissa. En oikeastaan ollut koskaan ennen tajunnut, kuinka valtavan kevyt ja onnellinen olo minulle busseissa istuessani tulee. Rakastan sitä tunnetta, kun saan nousta ovesta sisään, maksaa matkasta isän antamilla hiluilla ja etsiä katseella tyhjää paikkaa. Istahtaa mieluiten keskiosaan, levittää kädet penkille, ripustaa nilkat järjestykseen lattialle ja taivuttaa niskaa aavistuksen verran vasemmalle, juuri sen verran että voin samalla katseella tarkastella sekä maisemia ikkunasta että muita matkustajia.

Eilen olin matkalla kotiin. Takanani istui vanha mummo ja pari penkkiriviä edessäni minun ikäinen pariskunta toisiinsa takertuneina, tytöllä otsa pojan kaulakuopassa. Musiikki kupli korvissani hiljaa mutta kuitenkin tarpeeksi bussin äänten yli, Alanis Morissettea ja Zen Cáfeta vuorotellen. Yritin olla hymyilemättä siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Sisälläni makasi rento olo, sormissa syyhysi ja minä keinuin edestakaisin, kuopasta toiseen. Mietin sitä erästä poikaa, joka minua on niin usein nykyään öisin valvottanut ja päivisinkin salakavalasti mieleen hiipinyt, mietin että jos se olisikin nyt ollut siinä vieressäni ja hymyillyt minun hymyäni ja minä olisin hymyillyt sen hymyä. Olisin pakahtunut onnen tunteesta ja kertonut itsestäni kaiken, ihan kaiken, sen kuinka rakastan sadetta ja senkin, kuinka en muista koskaan ihmisten kasvoja tai varsinkaan nimiä vaan heidän olemuksensa, kuinka muistan ihmiset väreinä ja kuvioina. Sitten olisin tahtonut tietää siitä pojasta kaiken, ihan kaiken, pohjaa myöten, mistä se näkee unia ja mitä se ajattelee aamulla jos herääkin ennen herätyskelloa eikä saakaan enää unta.

Vanha mummo takanani tarttui sormillaan penkkini selkänojasta, pelkäsi ehkä putoavansa kyydistä mutkaisella tiellä. Tai ehkä sittenkin vain katoavansa salaperäisesti, niin kuin karamellirakeet joskus tekevät, liukuvat käsistä ja pomppivat lattioita pitkin saavuttamattomiin. Ja minä mietin, että mitä jos, mitä jos hän sittenkin olisi tarttunut kiinni minusta. Varmasti, tai sitten hieman hapuillen jo ryppyisillä käsillään ja kysynyt: "Mitä sinä ajattelet maailman globalisaatiosta, ja ilmastonmuutoksesta?" En tiedä mitä olisin vastannut.

Pian, aivan liian pian olin kotipysäkkini kohdalla, keräsin nilkkani lattialta, kokosin kädet penkiltä ja noustessani niksautin niskan takaisin suoraksi. Annoin mummolle pienenpienen hymyn, ja sainkin hieman hämillisen vastahymyn, ohimenevän ja katoavan mutta silti. Seisoin siinä tienpientareella vielä kauan bussinkin ajettua pois. Yritin nähdä sen niin pitkään kuin mahdollista ja tunsin jaloissani vieläkin pienen keinumisen, vaikka en enää liikkunutkaan. Juurruin hetkeksi paikoilleni, hengitin syvään ja järjestelmällisesti ja ajattelin kotiani. Siellä se oli, mäen takana kuten aina ennenkin, näkymättömissä mutta silti tiesin tarkalleen että siellä se oli. Rauhallisena ja hievahtamatta, täynnä kamomillateen tuoksua ja elämisen ääniä. Mietin missä se poika oikein sillä hetkellä oli, oliko se kotonaan ja miltä siellä tuoksui, ajatteliko se minua. Vai muistiko edes.

Huokaisten ojensin nilkkojani, kävelin hitaasti yrittäen olla pöllyttämättä kuivaa hiekkatietä. Ei ole satanut aikoihin, ja tämä pöly yskittää minua yötä päivää. Yskinkin puolet matkastani, hinkuen ja olkapäät vavahdellen. Olisi tehnyt mieli huutaa kaikille, vaikka en nähnytkään siellä ketään, olisi tehnyt mieli huutaa että "tarttuisitte nyt minuun vielä kun voitte!". Tarttuisitte.